Runoilija on henkilö, jonka kuolevaisuutta mikään tai kukaan ei lohduta. Katoavaisuuden tuntemus saa hänet kuumeisesti omimaan kieltä, jotta siihen voisi kiinnittää kaiken sen mikä häviää, mikä hänestä häviää, mikä hänessä häviää. Ja samalla kieli kuitenkin kehrää ytimeensä ajan polkuja pitkin lähenevää avointa hautaa.
Ymmärrän mitä tuossa sanotaan,ja ennen kaikkea(kursivointi) miltä se tuntuu (kursivointi) mutta sama lohduttomuus tuntuu olevan niin yleistä, että sitä voisi jo kutsua kollektiiviseksi paniikiksi, joka kehräytyy nautintojenkin ytimeen. Se vain ilmenee erilaisilla ihmisillä eri tavoin: panikoitunut runoilija muuntaa sen sanoiksi, käyttää ajan budjetista valtaosan puolustusmenoihin ja käy kilpavarustelua hämätäkseen kuolemaa. “Ajan polku” tuntuu turhalta, avoimeen hautaan voi tipahtaa yllättävän oivalluksenkin myötä. Tai kuten eräs slovakialainen runoilija, ihan konkreettisesti: lähtiessään illalla ostamaan tupakkaa, hän putosi katukaivoon (vai miksi niitä nyt sanotaankaan), jonka kansi oli jäänyt huoltomiehiltä siirtämättä paikalleen.